Ja sitten pahimmassa tapauksessa muut saavat tuntemaan, että meidän parisuhteessa on jotakin vikaa, kun pärjään odottaessa rt-aikana ihan hyvin. Sellainen aavistuksen syyllisyys... Tietääkö kukaan, mitä tarkoitan?
Eli kun en ole itkemässä silmiäni päästä, enkä jää masentuneena kotiin neljän seinän sisään, niin kestän tilanteen ikäänkuin liian hyvin. Omituista, mutta olen törmännyt tuohon ajatusmalliin nyt jo muutaman kerran. Totta tietysti on se, että aika on mennyt yllättävän nopeasti ja olen saanut paljon aikaan omassa elämässäni ikävästä huolimatta. Mutta en meistä kumpikaan halunnut, että mun elämäni lakkaisi 6kk ajaksi. Pyrin mahdollisimman tavalliseen elämään, mutta se tuntuu olevan joillekin vaikea hyväksyä. Ihmisillä on liikaa aikaa ajatella muiden asioita!
Tekisi mieli ärähtää, että ei mun aktiivisuus ja osallistuvuus tarkoita, ettenkö ikävöisi, rakastaisi ja välittäisi, mutta kun en jaksa. Mitä se selittely toisaalta auttaa, mä tiedän itse, mitä tunnen ja riittää mulle. Silti - suututtaa toisinaan.