Ekan kuukauden sitä ehkä odotteli ja välillä huomas tuijottavansa hullun lailla, tyyliin "tuokin tuosta saattaa kohta olla poissa" (oikein sisäinen marttyyri=), mutta sitten sen jotenkin unohti koko asian, kunnes toimintavalmiussitoumus tuli ja taas meni kuukauden verran että asia oli pinnassa. Sitten senkin taas unohti. Lopulta tuli puhelinsoitto ja siinä sitten yhdessä tanssittiin ja hypittiin hullun lailla olkkarissa!
Mutta ei se odottelu oikeastaan ollut missään vaiheessa sinänsä ongelma, olin aina (meidän yhdessä oloajan=) tiennyt päivän tulevan joskus, jopa omalle kohdallenikin. Vaikeat ajat koittivat vasta sitten, kun hetki oli oikeasti käsillä ja reagoin tilanteeseen ihan eri tavalla, miten olisin itseltäni odottanut.