Nyt se sitten lähtee

[Kisu]

Eli täällä on joukossamme monia, joilla se "ensimmäinen" eron päivä lähenee. Samalla moni meistä riemuitsee kotiutumisen hetkistä.

Silloin lähdön lähetessä on itsellä surullinen olo, ikävä pukkaa päälle väkisin. Omaa surkeaa oloa lisää väkisinkin toisten riemu, kun koitos on todellakin vasta edessäpäin.

Lisäksi on mukana pelkoa siitä, mitä tuleva vuosi (tai puoli vuotta) tuo mukanaan. Voi mietityttää miten siitä selviää. Ei pelkästään yksinolo, vaan ne ihan jokapäiväiset käytännön ongelmat, joihin joka päivä törmää ja joista on yhdessä totuttu selviämään.

On myös saattaneet "ystävät" pelotella eroilla, pettämisillä, siippaan kohdistuvilla levottomuuksilla jne. Sellainen väkisinkin nakertaa sitä olemassaolevaa luottamusta. Sitten jos itse ei alunperinkään hyväksy toisen lähtöä.. Miksi se haluaa pois MINUN luotani??

Tässä on osio joissa niitä voi purkaa. Siis niitä oman rakkaan lähdön tunnelmia.. Meitä on monta jotka on kokeneet sen saman ja osaamme ehkä hieman tuoda apua..

Itse muistan miten tippa linssissä ajoin tyhjältä tuntuvaan kotiin säälimään itseäni.. Ei siinä paljon lohduttanut tieto, että kuukauden kuluttua melko varmasti jo seuraavan kerran nähtäisiin. Silloin en ollut vielä tuen piiriin löytänyt ja lähdön jälkeiset pari kuukautta ottivat todella koville, kun tuntui, ettei ole ketään joka ymmärtäisi.

Nyt on toisin ja seuraava reissu tulee olemaan paljon helpompi, jos sellainen reissu vielä tulee.. Haluankin, ettei kukaan meistä kokisi sitä, mitä itse silloin alussa koin, vaan saisi ajoissa apua siitä tukevasta olkapäästä, jonka täällä pystymme tarjoamaan..

[IceQueen]

Meillä miehen lähdöstä tulee jo kuluneeksi 2 vuotta, mutta muistan sen päivän kuin eilisen...

Paljon tuli rt-vuoden aikana ja sitä ennen itkettyä koko asiaa. Ahdisti ja paljon, ja ajatusmaailma oli juuri tuollainen että "miksi se haluaa minusta eroon"...

Täytyy myöntää, vieläkään en toiselle reissulle miestä haluais päästää, koska vieläkin nuo ajatukset nostaa päätään. Enkä usko, että meille toinen reissu olisi pätkääkään helpompi...

Ei kannata itseään lietsoa liikaa siitä, jos täällä on paha olla. Antaa itkun vaan tulla, ja on sitten vähän aikaa kannustamatta sitä miestä!

Ja ehdottomasti kannattaa muistaa, että täältä foorumista ja listalta löytyy 110% tuki teille kaikille leskille, yksin on ikävää murehtia, joten purkakaa tänne. Täällä ei vähästä pelästytä joten antakaa vaan paukkua!

Mä itse kokemuksesta tiedän, et joskus vitutus yksin oloon käy liian suureksi... ei kannata antaa sen muhia vaan paukuttakaa vaan tänne.

Täältä voi myös kysyä neuvoa ja apua, jos johonkin on tarvetta, varmasti innokkaita auttajia löytyy!!

Tsemppiä tulevaan rt-vuoteen (tai puoleen sellaiseen)!!!  

[tiitu]

Monet on varmaan lukeneetkin, että juu lähdössä toi toinen osapuoli on... Kaikki tuntuu välillä kaatuvan. Ei jaksa olla itse koko ajan positiivinen, vaikka ymmärrän kyllä, että pitäisi, ja että se auttaisi meitä kaikkia. Välillä iskee vaan se yksinäisyys, ja se että on jotenkin se jätetty puolisko... Siis MUT ON JÄTETTY KOTIIN! No mä luulen että tähänkin tottuu. Olen asunut yksin, tai yhdessä lasten kanssa osittain, aika kauan aikaa, ja olen itsenäinen omasta mielestä, mutta jotenkin sitä ehti tottua jakamaan illat toisen kanssa, ja nukkumaan samassa sängyssä. Ekat yöt yksin meinasi olla kamalia, vielä ukkonen jylläsi, ja siitähän tämä tyttö ei yhtään tykkää

Ens to tulee toi siippa sitten koulutuksesta takaisin reiluksi kuukaudeksi. Kunhan siitä kuukaudesta ei tulisi yhtä lähdön odottamista... Sen näkee ja kokee kun se on tullakseen. Mä uskon (ainakin vielä), että tästä vuodesta selvitään, muutakaan vaihtoehtoa ei ole

[zatu]

Keväällä oli lähtötunnelmat varmasti meillä molemmilla hieman sekavat, lähtö tuli niin äkkiä eteen. Siinä sitten mietittiin, että eiköhän ennen ensimmäistä lomaa saada vähäsen selville, mitä tässä oikein on tapahtumassa... Äkkilähtö oli hyvä ja huono juttu, ei jäänyt aikaa murehtia eikä riidellä, muttei myöskään tottua ajatukseen.

Sotkun munkkikahvien jälkeen jäätyäni yksin, pääsi kyllä helteisellä Niinikylän parkkipaikalla itku.  

[Punapihlaja]

Tottakai se lähdön hetki oli kaikilla 3 reissulla haikea. Toisaalta oli mukava, että mies sai tällaiset tilaisuudet lähteä maailmalle. Oli jopa pikkasen kateellinen olo.

Aika paljon autto ikävään se, että oli oma elämä: omia harrastuksia, omia kavereita, oma työ... Ja kun toinen lähti tällasessa lapsettomassa pariskunnassa ulkomaille töihin, pysty esim. lähtemään kuntosalille tai imuroida silloin kun halus. Ei tarvinnut ottaa huomioon, että olisko toisella joku muu suunnitelma.

Ai, että pelkäsinkö pettämistä? En, sillä en oo kovin mustasukkaista sorttia ja toisaalta luotti omaan mieheen. En ajatellut, että reissussa olisi suurempi todennäköisyys pettämiseen kuin Suomessa. Sama päti myös huoleen, että miehelle tapahtuis jotain pahaa siellä reissussa. Musta tuntu, että yhtäläiset mahdollisuudet olis kuolla vaikka tietä ylittäessä Suomessa. Ekalla reissulla väkivaltaa tuntu olevankin enemmän kotikaupungin nakkikioskin jonossa ravintoloiden sulkemisaikaan kuin siellä reissussa.

[tiitu]

Nyt siis enää vajaa viikko lähtöpäivään Ens ke aamuna pitäisi saattaa mies sinne lentokoneelle. Eilen illasta tuli ekan kerran epätoivoinen olo, se ei ole ens ke mun vieressä tuhisemassa. Mies onneksi sanoi, että ymmärtää, ja et aina tulee takas. Tuli sellainen herkkisliikkisolo ( joltain täältä sen olen kuullut, ja kuvaa hyvin olotilaa ). Viikko nautitaan vielä. Ens viikko on mullakin lomaa. Saas nähdä kuinka ens ke käy :-/

[miipe]

Muistan hyvin saman tilanteen tunteen!
Tulin palstoille noin viikko ennen lähtöä ja kirjoitin muistaakseni vielä samanlaisen paniikki viestin, mutta täällä palstalla jo kauemmin olleet ja sitä kotileskeyttä kokeneet naiset kertoivat omista tuntemuksistaan ja rohkaisivat ja kannustivat, (vaikka siltikin suru  :'(oli puserossa lähdön hetkillä) Se ensimmäinen kentälle vienti on jäänyt parhaiten muistiin, samalla niin surullinen kokemus mutta enne kaikkea kaunis ja haikea kokemus.

Mutta sanon näin nyt sinulle miten minullekin sanottiin:

Puoli vuotta oon selvinnyt heingissä, puoli vuotta johon on kuulunut niin surun kyyneleitä mutta enne kaikkea kauniita koskettavia kaipaus tunteita omaa kultaa kohtaan ja kun niitä on saanut kosovon suunnaltakin, niin yhteenkuuluvuuden tunne on kasvanut, voimistunut.
Helppoa tämä ei ole, mutta asian kanssa oppii elämään ja löytämään ne hyvät puolet, (oma aika, omat jutut, rakastuminen aina ja aina uudelleen lomilla =))

Tsemppiä tsemppiä tsemppiä!!!!!!!!
Olet voittaja jo nyt!  

[myy79]

toisen lähtö on tosi rankkaa! muistan itkeneeni koko päivän ku mies lähti.. (etenki, ku mies lähti mun luota jo ed. aamuna, koska asuttiin eri paikkakunnilla ja mies joutu sit viel lähtee helsinkiin kainuusta) se oli kyl tosi tuskaa, mahto miehelläki olla vaikeeta, ku olis tehny mieli takertua lahkeeseen ja vaatia, että ei jätä..   sillon olo oli tosiaan tollanen..
ja vielä nyttenki, ku toinen lähtee lomilta, nii on tosi vaikeeta, etenki ed. kerralla ku lähti, ku lomaväli on tää 9vk, josta on muute viel 3vk jäljellä) musta ei ollu lentokentälle lähtijäks.. en halunnu miehen oloa vielä pahentaa omalla surkeudellani..
mutta, tämän puolen vuoden aikana on havainnu, että se toinenki rakastaa ja lomat on tosiaan kuin kuherruskuukausia. sitä odottaa innolla toisen lomaa ja  yrittää kaikkensa että kaikki menis hyvin.
luulen, että seur loman lopussa minustaki on taas lentokentälle saattajaksi.. puoli vuotta on jo pulkassa ja alkaa jo tuntua siltä, että hengissä tästä selviää..
minä en päässyt palstalle sillon ku mies lähti, olen  vasta tänne tullu, mutta olen tänäkin lyhyenä aikana saanut paljon lohtua ja apua, kun potuttaa, itkettää tai on mukavia asioita jaettavana, kiitos siitä!

suuren suuri voimahalaus sinulle!!

En sano, että kyllä sen kestää, sillä tällä hetkellä ei varmasti siltä tunnu.. mutta ajan myötä helpottaa..

[zatu]

Nyt siis enää vajaa viikko lähtöpäivään Ens ke aamuna pitäisi saattaa mies sinne lentokoneelle.

Viettäkää oikein mukava viikko! Onhan se toisen lähtö aika kova paikka, vaikka kuinka itse olisi juonessa mukana.

Matkaan saattaminen on ainakin itselle ollut hankalaa. (Lomillakaan en ole halunnut lähteä saattamaan.. ) Vähän  helpommalla pääsin tämän reissun alussa, vein vain miehen Niinisaloon, jossa oli muutaman päivän koulutus ja lähtö sieltä suoraan. Takaisin ajaessa ei sopinut kamalasti itkeä, ettei törmännyt mihinkään.  

Tsemppiä koitokseen! Muutama ensimmäinen päivä on mielestäni hankalin, ennen kuin ehtii tottua... Mutta viimeistään ensimmäisen loman aikaan helpottaa, silloin huomaa, että tulee se sieltä takaisinkin. Omalla kohdalla on puoli vuotta mennyt jopa odotettua nopeammin.  

[tiitu]

Saattaminen on mullekin ollut aina se vaikein juttu, mut mies haluaa, että lähden mukaan. Varoitin kyllä, että kyynel saattaa, eikä vaan saata, vaan varmasti silmäkulmaan ilmestyy. Ei osaa ainakaan vielä kamalan positiivisesti ajatella tota erossa olo aikaa, mut jollain tavalla on luottavainen mieli, vaikka epäilys välillä hiipiikin mieleen :-/ Pitäisi vaan uskaltaa heittäytyä, ja luottaa siihen, että rakkaus kestää ja kantaa