Uiks. Onneksi Tshadista ei ole lomia ja komennus on varsin siedettävän mittainen. Ja aivan alussa. Tällä hetkellä pahimmalta tuntuva asia yllätti minut kuitenkin täysin: se, että Tshad ja sikäläisten elämäntilanne on mielessä joka päivä. Täkäläiset ongelmat tuntuvat vähäpätöisiltä ja semmoinen puolihaikea maailmanpahuusahdistus vaivaa. Katson kolmivuotiastani ja ajattelen, kuinka mielettömän etuoikeutettuun asemaan hän onkaan syntynyt (ihan tavalliseksi suomalaiseksi siis). En siis ole masentunut enkä mitään sellaista, tuntuu vain oudolta, kuin jonkin muun maailmankolkan asiat olisivat astuneet meidän arkeemme (jossa on ihan tarpeeksi pyörittämistä itsessään). Taitaa tässä kasvaa eri tavalla kuin etukäteen luuli. Tuon "pikkuasiat eivät voisi vähempää ärsyttää" -tunteen voisin kyllä mielelläni säilyttää. (Tuosta varoitetaan käsittääkseni lähtijöitä, mutta enpä arvannut sen leviävän tänne)
