Ekalla reissulla tuntui vähän siltä, että mä jäin elämään yksin sitä meidän yhteistä arkea.
Sehän siinä suurin ongelma mulle olikin. Ainakin sellainen muistikuva jäi, että kyllä se vuosi aika pitkälti sen odottamisen ympärillä pyöri. :-/
Nyt sitten en taas koe jääneeni millään lailla yksin. Että vaikka tilanne poikkeaakin toki tavallisesta arjesta, on tämä suht koht normaali osa yhteistä elämää (näitä kaukosuhdepätkiä on tähän mennessä jo kertynyt
), eikä omakaan elämä ole odottamisen alle hautautunut.
Ikävä toki on, ja välillä on hetkiä, jolloin ei mikään muu pysy mielessä kuin odotus siitä, että toinen jo tulisi kotiin. Ja selvästi olen jäsentänyt tämän kesänkin lomien mukaan, odotan siis aina seuraavaa lomaa, ja sen jälkeen seuraavaa...
Toisaalta tässä on aikaa ja tilaisuus tehdä kaikkea sellaista, mitä ei tulisi tehtyä, jos vietettäisiin kesää yhdessä.