Ehkä vähän väärä otsikko tai jotain, mutta laitetaan kuitenniin tänne vähän vuodatusta...
Tosiaan, meillä on noita rt-reissuja takana jo muutamia. Ystävät ja sukulaiset tietävät, että lähdöt ovat olleet MEIDÄN valintoja, en siis ole saanut itkuraivareita
tai jäänyt rääkymään kotiin vaan yhdessä ollaan myös näistä asioista keskusteltu. Mikään yli-ihminen en ole, mutta hyvin itsenäinen ja eläväinen tapaus kuitenkin
ja niin kuin olen sanonut, tää systeemi sopii meille. Mulla on oma elämäni, miehellä omansa ja sitten on meidän yhteinen elämä, joka tosin tulee yleensä ensimmäisenä
. Muutenkaan me ei olla kuljettu mitään ihan tavallista polkua, eikä kyllä tästä eteenpäinkään tulla tallaamaan.
"Elämäntapaamme" on arvosteltu vuosien aikana erittäinkin kriittisesti, levitelty perättömiä juttuja ja muuta paskaa sekä meidän läsnäollessa että selän takana. Valitettavasti arvostelijat ovat olleet yleensä sellaisia ihmisiä jotka ei tunne meitä erityisen hyvin, mutta silti haluavat kertoa miten meidän pitäisi elää elämäämme. Surullista
Yleensä vähät välitän mitä meistä ajatellaan, mutta joskus napsahtaa totaalisesti
Kyllä multa liikenee sympatiaa niille, joiden miehet on ekaa kertaa reissussa ja kotona on helvetin vaikeaa, enkä väheksy kenenkään pahaa oloa, mutta ulkopuoliset, vieraammat ihmiset jollain sairaalla tavalla ilmeisesti odottavat että mun pitäisi täällä vaan olla ikävissäni ja odottaa että mies tulee kotiin. Ja sitä säälivien katseitten ja sanojen määrää kun kuulevat miten monta kertaa puoliso on maailmalla ollut
Vähentääkö se sitten jotenkin rakkauden määrää jos ei koko ajan ole ääneen tuskailemassa kun kulta ei ole kotona????
Plääh ja sori. Meni vaan hermo
Onneksi suurin osa ihmisistä ei arvostele meidän elämäämme...
