Hmmm... pisti oikein miettimään tuo kysymys.
Oikeastaan tuntuu välillä siltä, että paras tukimuoto
on ollut ne kirjeet, kortit, meilit ja puhelut sieltä alhaalta.
Nimittäin omasta lähipiiristä sitä empatiaa on saanut
turhaan odotella.
Yksi ainoa tukihenkilö on ollut, hän
sitäkin arvokkaampi
Eli kultani isoveljen puoliso, joka
on leskeilynsä myös leskeillyt
Häneltä sain perinpohjaisen
preppauksen ennen rotaatiota ja virtuaalisesti on
kyyneleitäni kuivannut koko ajan. Harmi vaan etäisyyttä
on satoja kilometrejä ja siellä perhe pyöritettävänä, joten
kehoituksista huolimatta en ole viitsinyt ihan joka hetki
häiritä
Tosiaan siis uskoisin, että vertaistuki on parasta mitä
voi saada. Kaverit ovat alusta asti todenneet kylmästi
että "tuleehan se sieltä takas, kyllä sä pärjäät". That's it.
Aika pahalta on välillä sellainen tylyys tuntunut.
Yllättävää tukea on muuten tullut poikaystävän siskolta, joka aina muistaa kysyä ensin, miten minä olen voinut, ja
sitten vasta veljensä kuulumisia
Tätä palstaa olen seurannut (valitettavasti ja harmikseni!)
vasta kaksi päivää, mutta jokaisen teidän kirjoituksista
on tullut lämmin olo, sillä tajuaa niin hyvin ettei ole
yksin
Parempi myöhään kuin ei silloinkaan siis...