Kun on pienet piirit ja vähemmän mitään järkevää tekemistä niin kyllähän se elämä tylsäksi muuttuu. Meillä mies keskittyi ns elämään sitä arkea siellä, se on niin kaukana tästä meidän normiarjesta että vaikka se aluksi tuntuikin välinpitämättömyydeltä, se ei sitä silti ollut. Se oli keino jaksaa. Vuosi on kuitenkin pitkä aika elää pienessä piirissä ja rajoitetulla alueella.
Libanonissa asiat ei luista niin jouhevasti kuin annetaan ymmärtää. Olot eivät ole hääppöiset, pienet tilat ja juu henkilöstöstäkin riippuu hyvin pitkälle viihtyvyys. Kun rajoitetaan jo ennestään paskoja olosuhteita ja keksimällä keksitään rajoituksia lisää niin en ihmettele yhtään että jengin vitutuskäyrä nousee. Kyllä jokainen sinne menevä tietää ettei se mikään rantaloma ole, mutta jos liikkumavara on oman körmyn (jossa asustaa kaksi muutakin jätkää) ja työpisteen välillä niin tylsäksihän se menee.
Ei meilläkään mies ole kyyniseksi tullut, sama vanha huumorintajuinen ja lämpöinen ihminen on edelleen
, vaikka tämä missio olikin suorastaan paskamainen, sekä hänelle että meille kotijoukoille. Kotiutumisesta on nyt neljä viikkoa ja peloista huolimatta kaikki on sujunut yllättävän hyvin.
Äänestys
