Uutiset: Tervetuloa Camp Kodin foorumille!

  • 29/03/2024, 00:51:40

Kirjautuaksesi anna tunnus, salasana ja istuntosi pituus

Kirjoittaja Aihe: Ystävien/sukulaisten suhtautuminen  (Luettu 73596 kertaa)

Poissa yama

  • Koditar
  • "Tää yks viesti vielä..." - koditar
  • *********
  • Viestejä: 6119
  • KFOR 11/05 - 05/06
Re: Ystävien/sukulaisten suhtautuminen
« Vastaus #110 : 19/02/2007, 09:20:23 »
Näin tänään yhden puolitutun, joka kysyi milloin mieheni tuleekaan kotiin Bosniasta...Niin noh, kotiutui tuo joulukuussa 2006 ;)
 

Joo, on meillä töissä vielä jotkut kyselleet, vieläkös se siun miehes siellä ulkomailla on?  ::) ??? No, eihän se enää kohta vuoteen ole ollut!

Poissa Tara

  • Ylläpidon oikea käsi
  • "Tää yks viesti vielä..." - koditar
  • *****
  • Viestejä: 8125
  • Camp Koti KFOR 04/03-04/04, ISAF 08/07-08/08
Re: Ystävien/sukulaisten suhtautuminen
« Vastaus #111 : 11/05/2007, 18:27:23 »
Mitäs mukavaa ja ehkä vähemmän mukavaa uudet lesket ovat huomanneet sukulaisten ja ystävien suhtautumisessa rt-reissuun?

Kauhistelua?Voivottelua?Tsemppaamista?Ihmettelyä?

Miten toivoisitte ystävien ja sukulaisten suhtautuvan? Mitä haluatte heiltä kuulla tai heidän kyselevän? Ja mitä taas ette?

Poissa s^n^

  • Koditar
  • Get-me-a-life-koditar
  • **********
  • Viestejä: 10329
    • KFOR 05/07-05/08
Re: Ystävien/sukulaisten suhtautuminen
« Vastaus #112 : 11/05/2007, 18:41:44 »
Voivottelua.

Ystäväpiiriin nyt kuuluu niin paljon luultavasti tulevia rauhanturvaajia et ei niiden suunnalta oo tullu kun tsemppailua.

Eniten naurattaa tuo anoppikokelas kun välillä mua syyttelee tästä et pojasta on tullu tuollanen "sotahullu", niin ku se itse asian eilen muotoili puhelimessa. Kun se nyt ei oo mun syy et se haluu reissuun ja ei se mun mielestä oo mikään sotahullu vaikka reissuun lähtikin. Mun olis kuulemma pitäny saada täs kahden vuoden aikana mies unohtamaan noi rauhanturvahommat.

Toinen mahtava esimerkki tästä et mies on ns. sotahullu ku tuonne lähti. Miehen isoäiti oli miehen pikkuveljelle sanonu et "sanoisit nyt veljelles et kävis koulun loppuun ja liittyis sit vaikka muukalaislegioonaan." Vähän mammaa käy sääliks tuossa asiassa.

Enimmäkseen voivottelua tosiaan. Ystäviltä ja H:n siskon suunnalta on tullu tsemppejä meille molemmille. :D

anuanneli

  • Vieras
Re: Ystävien/sukulaisten suhtautuminen
« Vastaus #113 : 12/05/2007, 21:50:36 »
anoppi syyttää mua siitä että mieheni lähti rt:ksi. meillä kuulema menee niin huonosti...!!!anoppi ei todellakaan tiedä miten meillä menee. häntä ottaa vaan päähän kun ei tiennyt näistä suunnitelmista ekana. onneksi oma perheeni on  kannustanut miestäni ja heistä on ok että hän käy reissun. jotenkin on hämmentävää että itse on asian hyväksynyt mutta kaikki muut ovat kauhuissaan. kyselevät miksi lähti sinne tapattamaan itsensä....hän tekee siellä ruokaa...haloo!!! ottaa vaan niin päähän....ja vielä kun otan toiset kaksi niin ottaa vielä enemmän

Poissa mussu

  • Koditar
  • Mega-Koditar
  • ****
  • Viestejä: 435
  • KFOR 05/07-05/08
Re: Ystävien/sukulaisten suhtautuminen
« Vastaus #114 : 13/05/2007, 19:53:05 »
Lähinnä voivottelua saa kuulla kaikilta sukulaisilta. " Miten sä nyt pärjäät kun sä jäät iiihan yksin. Voi, voi." Ihan kun mä en osais tehdä mitään omatoimisesti ilman sitä miestä.

Toinen on se että heti arvellaan että me ollaan eroomassa. "Ei se teidän suhde kestä kun on noin paljon välimatkaa tai näätte niin harvoin " tai jotain muuta.

Kaverit osaa suhtautua onneks paljon kannustavammin ja niiden kanssa koko asiasta on ehkä enemmän puhuttukin. Mutta tollaset syyttelyt on ihan syvältä. Ei ulkopuoliset voi tietää miten kenenkin suhteessa menee ja se on ihan törkeetä ruveta ketään syyttelemään. Meillä ainakin päätettiin tästä ihan kahden kesken eikä kysytty muiden mielipiteitä ollenkaan kun tää asia ei niille kuulu.

Poissa Tintsu

  • Koditar
  • Paatunut Koditar
  • *****
  • Viestejä: 1438
  • KFOR 5/07 -5/08 -Oli ja meni!
Re: Ystävien/sukulaisten suhtautuminen
« Vastaus #115 : 13/05/2007, 21:10:51 »
Mulle ei oikein kukaan ole sanonut mitään! Äiti joskus sanoi, että tulee varmaan ikävä! Anoppi on huolissaan aina, kun hänen lapsensa lähtevät maailmalle. Mutta oikeastaan kukaan ei ole sanonut suuntaan tai toiseen mitään. Toisaalta jokaisella ystävälläni on joku tuttu (=veli, sisko, serkku, isä) ollut rt-reissulla.
Tai sit mä oon vaan suodattanut kaikki kommentit  ;D ;D ;D ;D
-Kyllä se siitä!

Marikainen

  • Vieras
Re: Ystävien/sukulaisten suhtautuminen
« Vastaus #116 : 23/05/2007, 15:20:37 »
Lähinnä voivottelua saa kuulla kaikilta sukulaisilta. " Miten sä nyt pärjäät kun sä jäät iiihan yksin. Voi, voi." Ihan kun mä en osais tehdä mitään omatoimisesti ilman sitä miestä.

Tuo oli asia, joka mua aluksi hermostutti myös - nämä soitot, joissa lähimmät ihmiset (=sukulaiset) ekana toteavat "sulla on varmasti ollut tosi surullista", "sinäkään et varmaan ole saanut nukuttua" tai "varmasti itket paljon".

Ikäänkuin mun olisi pitänyt olla tosi masentunut ja ahdistunut, enkä voisi kokea hyviä päiviä ilman puolisoani. En sano, ettenkö miestäni kaipaisi - hirmu paljon kaipaankin - mutta elämä jatkuu täällä kuitenkin näinkin. Ymmärrän kyllä, että siinä purettiin omaa ahdistusta mun kautta. Mä en sitä kaivannut, enkä halunnut toisten ahdistusta omille niskoilleni. Nyt jo helpottaa.

Ystävät ovat suhtautuneet tosi kivasti. Ammattisotilaan puolisona onkin ymmärrettävästi melko paljon ystäväpiirissä niitä, joilla on rt-kokemusta takana tai muuten pv:n kuviot tuttuja, joten se helpottaa tilannetta. Itseasiassa yksi parhaita ymmärtäjiä ja tarvittaessa hermoilujen keskellä maan pinnalle pudottajia on ollut miehen ent. työkaveri. En ole saanut mahdollisuutta lähteä sille "pelottaa-ahdistaa-kaikkea kamalaa varmasti tapahtuu"-linjalle  :)

Mutta en voi kuin kiittää omia verkostojani, olen elänyt elämääni täysillä, täyttä tukea ja ymmärrystä saaden ajan tähän saakka- itseasiassa tänään 4vk täynnä. Vasta vai jo?

Marikainen

  • Vieras
Re: Ystävien/sukulaisten suhtautuminen
« Vastaus #117 : 23/05/2007, 15:28:50 »
Kauhistelua?Voivottelua?Tsemppaamista?Ihmettelyä?
Miten toivoisitte ystävien ja sukulaisten suhtautuvan? Mitä haluatte heiltä kuulla tai heidän kyselevän? Ja mitä taas ette?

Vielä tuohon palatakseni... Mä toivoisin ennen kaikkea mahdollisimman normaalin arjen jatkumista. Miten pärjäät tai mitä Libanonista kuuluu ovat ihan kivoja kysymyksiä, mutta en halua voivottelua, enkä kauhistelua.

Tämä on meidän ratkaisu, yhdessä päätetty ja yhdessä hyväksytty - kumpikaan ei ole tehnyt kompromisseja, eikä kokenut, että joutuisi luopumaan omasta elämästään. En mä halua myöskään siis suhtauduttavan "olet niin yksin, voi voi." En mä ole yksin, mä olen vain hetken ilman puolisoa tässä fyysisesti lähellä.

Aivan erilaisen yhteyden olen saanut niihin, joilla on mies ollut rt-tehtävissä tai on parhaillaan. On yhteinen maailma, jota nyt ymmärtää toisella tavalla. Heidän kanssaan on hyvä jakaa ajatuksia, kipeitäkin. Ikävää ja hetkittäistä levottomuutta on vaikea selittää sellaiselle, joka ei ole vastaavaa kokenut, eikä muutoinkaan tunne pv:n maailmaa. En siis juuri siltä osin yritäkään, vaan kuittaan kuulumiset melko nopsasti.

Mulla on takana tätä rt-aikaa aika vähän vielä, joten saas nähdä, muuttuuko tilanne kuukausien kuluessa.

Poissa mussu

  • Koditar
  • Mega-Koditar
  • ****
  • Viestejä: 435
  • KFOR 05/07-05/08
Re: Ystävien/sukulaisten suhtautuminen
« Vastaus #118 : 23/05/2007, 19:35:04 »
Ikäänkuin mun olisi pitänyt olla tosi masentunut ja ahdistunut, enkä voisi kokea hyviä päiviä ilman puolisoani. En sano, ettenkö miestäni kaipaisi - hirmu paljon kaipaankin - mutta elämä jatkuu täällä kuitenkin näinkin.

Täysin samaa mieltä!

Marikainen

  • Vieras
Re: Ystävien/sukulaisten suhtautuminen
« Vastaus #119 : 23/05/2007, 22:01:44 »
Ja sitten pahimmassa tapauksessa muut saavat tuntemaan, että meidän parisuhteessa on jotakin vikaa, kun pärjään odottaessa rt-aikana ihan hyvin. Sellainen aavistuksen syyllisyys... Tietääkö kukaan, mitä tarkoitan?

Eli kun en ole itkemässä silmiäni päästä, enkä jää masentuneena kotiin neljän seinän sisään, niin kestän tilanteen ikäänkuin liian hyvin. Omituista, mutta olen törmännyt tuohon ajatusmalliin nyt jo muutaman kerran. Totta tietysti on se, että aika on mennyt yllättävän nopeasti ja olen saanut paljon aikaan omassa elämässäni ikävästä huolimatta. Mutta en meistä kumpikaan halunnut, että mun elämäni lakkaisi 6kk ajaksi. Pyrin mahdollisimman tavalliseen elämään, mutta se tuntuu olevan joillekin vaikea hyväksyä. Ihmisillä on liikaa aikaa ajatella muiden asioita!

Tekisi mieli ärähtää, että ei mun aktiivisuus ja osallistuvuus tarkoita, ettenkö ikävöisi, rakastaisi ja välittäisi, mutta kun en jaksa. Mitä se selittely toisaalta auttaa, mä tiedän itse, mitä tunnen ja riittää mulle. Silti - suututtaa toisinaan.