Onneksi meitä ihmisiä on niin paljon erilaisia, että joukkoon mahtuu kaikenlaisia. Myös tälläisiä, joiden mielestä rt-reissuja voi elämässä olla vaikka hamaan tulevaisuuteen 
Ketjua lueskeltuani oli ihan pakko heittää sekaan kysymys: Olettekos te, rakkaat kotijoukkolaiset lainkaan yrittäneet ottaa huomioon sen menevämmän/menohaluisemman puoliskonne näkökulmaa? Varmasti te uutta reissua vastustavat olette sen tehneet mutta entäs te, jotka suorastaan toivotte äijän lähtevän (taas) maailmalle? Se on, kuulkaas, rankkaa hommaa tuo unelmiensa perässä juokseminen - etenkin, jos unelmia etsitään rauhaa turvaamalla.. Työ on raskasta, reissuelämä uuvuttaa ja kotoakin joutuu olemaan poissa pitkiäkin jaksoja. Eihän sellaista mies meinaa millään jaksaa mutta minkäs teet, kun veri vetää missiolle eikä vaimokaan estä/pelasta..? 
Tulee väkisinkin mieleen se kysymys, että kumpi se sitten on parempi vaihtoehto noin faitterin näkökulmasta se että puoliso kieltää sinne reissuun pääsemisen, vai se että reissuun lähtemiseen suhtautuu positiivisesti ja kannustavasti? 
Mulle taas herää se kysymys että haluaako moni mies ehkä jopa sitä että vaimo itkee ja pyytää miestä jäämään ???
Ja hetken itkettyä vasta päästää miestä pitkin hampain lähtemään ja jää sitten kotiin kaipaamaan ja itkemään sen perässä koko mission aikana ??? Niin ja vielä tietenkin mielellään on hyvin peloissaan mutta samalla ylpeä kun miehellä on niin kaaaaauhean vaarallinen ja vaativa tehtävä....
Tässä ei nyt sanottuna että kaikki tätä haluaisivat, mutta välillä kyllä ihmettelee että mikä suhtautuminen sitten oikein ois hyvä ??? ???
Ekalla kerralla kun mies lähti niin taisin pientä itkua tirauttaa kun hän kysyi lupaa lähteä, mutta nyt toisen kerran kun pisti paperit vetään ja kysyi että onko ok ja minä vastasin että "ei se mua haittaa" (täysin rehellinen vastaus vielä!) niin mies siinä kysyy että "etkös muka kaipais mua yhtään sitten?"
Ei kai se että annoin lähtölupaa samantien tarkoittanut mitään sen kummempia, etten kaipaisi tai ettei olisi ikävää??
Äänestys
