Uudelle reissulle?

[Anki]

Voi kylläpä sä elät niin oikeudenmukaisessa ja täydellisessä maailmassa jos et vielä oo sitä tajunnut, että elämä ei aina oo niin täydellistä, et kaikesta sovitaan yhdessä.

Tiesinhän minä että mut ammutaan alas ihan kovillakin ammuksilla heti kun sotken lusikkani soppaan   ja pitäishän se olla jokaiselle meille lapsettomille selvää että täällä foorumissa ei saa kommentoida mitään lapsiperheiden elämään liittyvää koska siitä ei voi olla mitään hajua ennen kuin itse on sen kokenut.

Sen voin jo heti sanoa että en todellakaan elää missään täydellisessä maailmassa, usein jopa hyvinkin kaukana siitä!! Satun vaan olemaan semmoinen ihminen että yritän nähdä jotain positiivista kaikessa, joten ehkä kirjoituksiani täällä foorumissa ovat liian positiiviseen sävyyn värjättyjä....  

Mutta vaikka kuinka ruusuiselta mahtaakin kuulostaa niin me sovitaan kyllä kaikista isoimmista asioista yhdessä, ja juu ei, ei ole mikään kovin tuore parisuhde, kymmenen yhteisen vuoden ajan ollaan tätä ilmeisesti kovinkin ihmeellistä mallia elätty  

Vaikka tätä en nyt sitten saa sanoa kun meillä ei sitä jälkikasvua ole, mutta uskon tuntevani miestäni niin hyvin että jos lapsia olisi niin minä olisin se joka olisin työntämässä hänet reissuun (jos hän siis haluaisi mutta hieman empisi) ja hän olisi se joka miettisi josko sittenkin pitäisi kotiin jäädä.

Ja jos vielä hieman pistän enemmän myrkkyä keittooni: niin eikös se vähän niin ole että jaksaminen valitettavasti aika usein(en väitä että ihan 100 %) on asennekysymys ??? Oli sitten perheellinen tai lapseton, jos jo alkuun on ollut sitä mieltä että joku juttu on raskas ja hankala eikä tule selviämään siitä, niin mitkä ovat mahdollisuudet pärjätä loistavasti??

Teilatkaa taas vapaasti mua ilmeisesti pilvilinnassa asuvaa

[Lilian]

En teilaa sua , toki asenteella on suuri vaikutus jaksamiseen/pärjäämiseen. Sillä mä ainakin pelkäsin tätä jo etukäteen enkä ollu kauheen innoissani tästä, vaikka yhteinen päätös olikin. En olisi voinut ikinä antaa itselleni anteeksi että olisin estänyt miestäni lähtemästä. Jos olisin ollut itsekäs niin en olisi miestäni päästänyt lähtemään. Mutta tämän yhden kerran nielen itsekkyyteni ja kestän tän kuin mies (vai kestänkö??). Mutta toisesta kerrasta en ainakaan tällä hetkellä suostu edes keskustelemaan...

[Lilian]

Ihana ja niin osuva sana tuo kotirauhaturvaaminen

[Sini]

Mä jo ihan toivon et ukko lähtis. Voi olla että kun lähtee onkin toinen ääni kellossa. Mut tällä hetkellä on ihan sama pyöriikö se täällä jaloissa. Yksin hoidan lapsen ihan niin kuin toista vanhempaa ei oliskaan. Täällä vaan sotkee meidän päivärutiineja.

[miranda]

Olen ihan sama mieltä Tanlaan kanssa 

Meillä lapset on ollut silloin 1,4 ja 5 vuotta ja nyt  9,12 ja 13 voutta... Ja jos saan olla ihan rehellinen en tiedä mikä on parempi.

[Lua]

Mä olen kyllä Ankin kanssa samaa mieltä, ja ihmettelen että miksi ei lapseton saisi kommentoida lapsellisen ihmisen elämää ja asioita rt-vuonna? Samalla tavalla lapsellisilla on oikeus kommentoida lapsettoman ihmisen ongelmia ja elämää rt-vuonna - siksihän niistä tänne kirjoitetaan. Vai pitäisikö perustaa foorumille jokin osio missä pelkästään lapsia saaneet ihmiset voivat keskustella?

Ja tosiaan mun mielestä myös parisuhteessa tuollaisista isoista asioista kuten rt-reissu päätetään ja keskustellaan yhdessä. Siksi sitä kutsutaan parisuhteeksi.

MUOKS: eikä kai kukaan voi todella tietää tarkalleen miten toinen ihminen on kokenut rt-reissun, oli lapsia tai ei. Mutta sehän ei estä asiasta keskustelemasta - itse asiassa sehän juuri tekee keskustelusta hedelmällisempää.

[KooKoo]

Meillä oli niin että J lähti reissuun kun tyttö oli 7 viikkoa. Olis pitäny lähteä jo ennen syntymää, mutta siihen en antanu lupaa (sai onneks siirrettyä lähtöä). Reissusta oli jo puhuttu ennen kuin aloin edes odottaa.

Ja meillä oltiin se 1/2 vuotta, joka oli aivan oikea ratkasu siihen paikkaan. Jatkossa katotaan sit jo uusia reissuja tulee, että olisko vuoden tai jotain.

Näin jälkikäteen voin vaan todeta, että oli tavallaan helppoa, kun lapsi oli niin pieni kun iskä oli pois kuvioista. Lapsi ei ikävöiny eikä oppinu vierastamaan tuona aikana isäänsä. Vaikeaa se oli molemmille, mut ehkä isälle rankempaa, koska oli esikoinen kotona kasvamassa. Mä aina sitten raportoin että mitä on oppinut ym.
Ja tähän tarvii vaan todeta että onneks oli niin tyytyväinen vauva eikä sairastellu ollenkaan tuona aikana.

Mutta mitäs jos oiski ollu ihan toistepäin asiat..

Ihan kun meillä Meillä oli täysin samanlainen tilanne, paitsi että Emma oli 5 viikkoa vanha, kun Jii lähti. Luvan oon toiselle reissulle antanut, mutta katotaan nyt sitten lähteekö vai ei.

[Lilian]

Omasta mielestäni en ole ketään kieltänyt kommentoimasta asiaa. Tällä kaikella tarkoitan sitä että ei kukaan jolla ei ole lapsia voi sanoa että menköön vaan vaikka lapsia olisikin, sillä sellanen ei voi tietää mitä rt-leskenä olo lasten kanssa on. Toki kuten tästäkin keskustelusta on käynyt ilmi (ja mikä vaan on hyvä asia) et on niitäkin joilla on mennyt hyvin vaikka lapsia onkin. Mutta se et etukäteen sitä ei voi tietää mitä se on.

[kasu]

Sotkeudunpa minäkin  Mulla ainakin oma jaksaminen kaatui heti alkuunsa pestin alettua joulukuussa siihen, että asetin arjesta selviämiselle aivan liian korkean riman. Kuvittelin jaksavani kaiken aivan kuten silloin kun talossa oli kaksi aikuista, luulin hoitavani tuosta vaan miehenkin aiemmin hoitamat jutskat. Esim, mies kävi marketista autolla kaupassa, minä raahasin kävellen työmatkalta samat satsit (idiot)...Ja se penteleen sukukin piti jonkun aattoaterialle kutsua (virhe).

Suurin oppiminen oli lasten ymmärryksen aliarvionti. Tein kaiken itse - yritin jaksaa ja itkin - kunnes sitten yksi ei  niin kaunis räntäsadepäivä romahdin ja pillahdin itkuun kesken imuroinnin. No lapset oli jo kouluikäsiä ja pelästy kamalasti. Siinä sitten istuttiin keskellä lattiaa ja ihmeteltiin että mitäs nyt tehtäs kun äitiä vähän väsytti. No eikun hommat uusiksi. Kotityöt jaettiin siitä päivästä lähtien meidän kolmen kesken, kaupassa käytiin kukin vuorollaan - tyty toi välipalakamat molemmille koulumatkalta ja illallisen valmistuminen siirrettiin oikeesti iltaan. Näin jälkeenpäin voisin sanoa että älkää hyvät naiset yrittäkö liikaa - en ole  vielä keksiny mitä hyötyä siitä ois ollu. Miehelle tein lomalle To-do-listan hommista joita en jaksanu (katsasta auto/vaihda palaneet kattolamput/terota poitsun luistimet jne).

[Anna]

Mulla on itellä vähän tota yliyrittämisen vikaa ollut myös. Mutta mulla se toisaalta on auttanut arkea. Sinä päivänä, kun mies tekee lähtöä, niin minä otan paperin ja kirjoitan siihen kaiken mitä aion tehdä seuraavan pätkän aikana. Kyllähän sitä on aina tullut listaan lisää asiaa, niin että kaikkea ei vaan ole ehtinyt tehdä ja olen ajatellut, että kyllä se mies ne ehtii sitten lomalla. Harmi vaan, että molemmilla lomilla ollut niin kipeä, että eihän siitä mitään apua kotitöiden kannalta ole ollut. Lisätyötä oikeastaan vaan. Mutta se lista on ollut mulle oikeastaan se merkki siitä, että olenko selvinnyt vai en. Jotain konkreettista siitä selviämisestä, joka muuten tuntuu niin abstraktilta. Milloin sitä oikeasti on selvinnyt? Jottein mene ihan OT, niin kommentoin pääasiallistakin keskustelua vielä, että kyllä täällä mielestäni kaikkien lapsellisten ja lapsettomien kommentit otetaan pääasiallisesti hyvin ja kiitollisinia vastaan. Ja vaikka lapsettomat ei ehkä voikaan sitä absoluuttista totuutta sanoa (kuten eivät lapsellisetkaan), mitä lasten kanssa rt:lu on, niin kyllä minä (lapsettomana) väitän kuitenkin oman parisuhteeni ja itseni tuntevan niin hyvin, että voin sanoa, että en halua edes ajatella reissua sitten kun meillä on lapsia. Eikä onneksi halua miehenikään.