Täällä mennään päivä kerrallaan. Nyt on ollu vähä rankkaa, kun pienempi ollu kipeenä ja on valvottu yötäpäivää.
Ja lääkärikin alkoi puhumaan tukiverkoista, kun kerroin tilanteen eikä tuntunut ymmärtävän, et meil ei tosiaan oo mummoja vaareja siskoja veljiä, joita soittaa apuun. Yksi mummo on mutta sekin melko kaukana eikä ihan sillä salaman iskulla pääse tulemaan aina.
Mut kylä tää tästä. Elellään poikien kaa lomasta lomaan. Kohta varmaan huomaan, et on kevät ja kesä, kun aika menee päiviä laskiessa niin et ei huomaakaan. Arki on kuiteskin melkoista hulabaloota välillä näitten pikku-isäntien kanssa. Onneks toisaalta, ei kerkee ikävöidä pahemmin, kun kokoajan on touhua.
Ystäviltä oisin kaivannu enemmän tukea. Kun puhelin ei soi päiväkausiin tai viikkoihin, eikä kukaan kysy kuulumisia niin se ahistaa välillä. Onko ne sit kuitenkaan tosiystäviä? ???