Mä otin kyllä ton koko ekan lähtöprosessin tosi jäätävällä tyyneydellä ensin. Olinhan mä jo parkunu läpi kaikki koulutuksiin lähdöt sun muut.
En muista olleeni yhtään kärttysempi akka ku mitä normaalisti olin, mitä nyt ehkä jonkun verran vaisumpi kun pelkäsin et puhuminen laukasis hirveen niagaran.
Lähtöpäivä meni aika lennokkaasti kun ajeltiin puol suomee ympäri (kerättiin tulevia hurmaajia kyytiin), mä nukuin takapenkillä koko matkan kentälle. Kentällä kyllä sitte huomas et roikuin miehen hihassa ku hukkuva pelastusrenkaassa ja kai se mieli teki sanoo et älä mee siitä portista, siinä portilla vielä oli aivan pakko päästä halaamaan ja kun se portti jäi meidän väliin ni musta tuntu ku toinen oli s poistunu just tästä maailmasta johonkin rinnakkaistodellisuuteen.
Matka Hesasta takas Turkuun meni ku sumussa, en itkeny mut en mä kyllä mitään huomioinukkaan sitte. Ja kotiin päästessä se kaikki sitte purkautu tunnin itkuun.
Sitä seuras seuraavaks kiukku siitä ettei miehestä ollu kuulunu mitään, vaikka kaikkien muiden miehet oli jo tekstannu jne... Yömyöhään sieltä kuitenkin sitte tuli sitä spostia että hengissä ollaan ja soittelen huomenna.
Ja minä tietenkin olin jo koko päivän miettiny et näin helppo mut on tänne Suomeen unohtaa.
Äkäset tunteet on ihan normaaleja, joskus ne esiintyy vahvempina ja joskus ne ei näyttäydy olleenkaan.
Tuokin vähän vaihtelee reissun aikana et kuinka nyreenä sitä sitte ollaankaan.
