Mä luin kanssa sen blogi-kirjoituksen. Ja ymmärrän sen tärkeän pointin siitä, että apua pitäisi antaa ja saada joskus pyytämättäkin. Mutta en silti voi mitenkään ymmärtää tekoa (enkä sitä että äärimmäisessä väsymyksessäkään tarvitsee lapsia tappaa!).
Ja mulle heräsi kysymys, että kun isä surmaa perheensä, niin kukaan ei kysy että entäs jos se oli kamalan väsynyt eikä vaan jaksanut?
Blah, ehkä mä vaan käyn tämmöisten kanssa herkillä. Ja kyllä, olen väsynyt. En kuolemanväsynyt, mutta 11k alkaa jo verottaa. Varmasti itkisin, jos joku ehdottaisi, että entäs jos minä otan nämä lapset ja sinä nukut päiväunet. Tai toisi ruokaa. Voi kunpa itse muistaisin tulevaisuudessa, tästä omasta väsymyksestä toivuttuani, tehdä saman omassa lähipiirissäni.
