Minulla muistuu aika ajoin mieleeni eräs hellyttävä keskustelu, (muistan sen siksikin hyvin, kun meillä on siitä tilanteesta kuva, kun iskä istuu yläkerran portailla poikien nukkuhuoneen edessä ja pojat istuvat sylissä isompi itkusilmässä ja pienempi (3v) on nukahtanut syliin.) Keskustelu meni näin:
P: Isi miksi sinä et voi olla täällä kotona viisi viikkoa ja siellä Kosovossa yhden viikon, kun minä haluaisin, että oisit täällä.
I: voi rakas, onhan teillä täällä äiti ja siellä on tosi monta pientä poikaa, eikä niillä kaikilla ole edes kunnon kotia, että ne pienet pojat tarvii siellä nyt isiä vielä enemmän, mutta isi tulee sitten taas ja äiti on täällä ihan koko ajan.
P: niisk, vietkö niille ne lelut nyt...(halaa)
I: kyllä vien ja he ovat tosi iloisia, että olet niitä heille antanut.
Tästä neuvona voisin sanoa, että kannattaa jutella lapsille, siis myös miehen, lapsilla on paljon ymmärrystä.
Toinen mitä olen aiemmin täällä ketjussa yrittänyt muotoilla on se, että kun ei lamaannu, vaan rationaalisesti päättää jaksaa, eli keksii ne omat selviytymiskeinonsa ja hyväksyä se, että ei pysty ihan kaikkeen. Minä esim. jouduin jossain vaiheessa eka reissua päättämään, että minun on saatava lapset aikaisemmin nukkumaan, tai en jaksa. Pelkästään se, että ymmärsi/hyväksyi oman epätäydellisyytensä ja päätti, että minä jaksan (ja tällä jaksamisella tarkoitan oikeaa elämää, en päivästä toiseen selviytymistä) ja keksi siihen keinot. Joten järjestelmällisesti tein itselleni ja lapsille selväksi, että he ovat kello 7 sängyssä oli mikä oli. Ja ihme ja kumma se toimi ja toi ihan uutta jaksamisen tasoa, vaikka alkuun se tuntui ihan mahdottomalta/epäreilulta/itsekkäältä/kiusaamiselta...koska siihen saakka lapset olivat saaneet mennä nukkumaan ja nukkua ihan milloin halusivat ja missä halusivat (rakennettiin ja oli vähän pakko, mutta myös elämäntapa siihen mennessä).
