Ensimmäisen reissun aikana minä en muuta tehnytkään kuin odotin. Odotin harvoja puhelinsoittoja, odotin huoltolentopäivää, joka toi kärsimättömättömänä odottamiani kirjeitä, odotin harvaan olevia lomia, odotin kokoajan jotakin. Pieneksi selvennykseksi: ei ollut tuolloin sähköposti tai tekstiviestejä ja lomat kahden kuukauden välein... Ja hitto soikoon se jatkuva odottaminen otti koville juuri siksi, että rakastin niin paljon, että se koski jopa fyysisesti. Ja kun tuota odottamista oli kestänyt vuosi ja edessä oli vielä neljä kuukautta niin minä olin aivan puhki! Kyllästyin niin totaalisesti siihen jatkuvaan odottamiseen, että "lakkasin" odottamasta. Kävin jopa välillä bilettämässä ja kas kummaa, huomasin, että olisihan niitä muitakin miehiä maailmassa. Aloin kaivata ihan mielettömästi rakastumisen tunnetta ja sitä, että saa vilkuilla mielenkiinnon kohdetta niin, ettei toinen muka huomaa. Onneksi olen umpiuskollinen puolisolleni, että se sai jalkani pysymään maanpinnalla. Mutta ihastuminen tapahtui ja se tapahtui, vaikka kuinka olit toisin ajatellut. (mieheni ensimmäinen reissu osuu vuosille -94-95)
Olipa tarinaa, mutta ei se yhdessäpysyminen ole mikään helppo juttu. Eikä siihen auta pelkästään se, että rakastaa pirusti. Tarvitaan niin mielettömän paljon muutakin.
Piken teksti kiteyttää aika hyvin meidän rt-vuoden... Eli minun näkökulmastani vuosi oli juuri tuollasta, vaikka meillä olikin helpottamassa yhteydenpitoa kaiken maailman välineet. Pohjalla oli vielä lievä burnout, johon "sairastuin" (onko burnout sairaus?) koulussa. Masennuksen aineet olivat valmiit jo ennen rt-vuoden alkamista. Kaikkein pahin asia oli se, että minä olin muuttanut suoraan vanhempieni luota mieheni kanssa samankaton alle, ja olimme vasta pääsemässä yhteisen elämän alkuun. Minulle henkilökohtaisesti yksin asuminen noin pakon edessä oli kauhea paikka. En ollut tottunut olemaan yksin. Edes vanhempieni luona asuessani en juurikaan koskaan ollut yksin, kiitos 2 pikkusiskon. Ja sitten yhtäkkiä, joudunkin olemaan täysin yksin. Se oli pelottavaa. Ja ahdistavaa.
Ja se oli juuri tuollaista odottamista ja odottamista se vuosi... Rakkauden puutteesta missään vaiheeessa ei olut kyse, vaan juuri siitä, että rakastin liikaa... En osannut päästää irti ja antaa mieheni tehdä sitä mitä halusi, vaan tarrauduin liiaksi kiinni. Sen huomaan vasta näin jälkeen päin.
Mutta se asia, mitä en tajunnut ennen rt-vuotta, oli se, miten paljon minä itsenäistyin rt-vuoden aikana, kun olin ja elin yksin. Ei tarvinnut huolehtia kuin itsestään. Yhtäkkiä toinen ihminen tulikin elämään saman katon alla, eikä hänkään osannut ottaa huomioon sitä, että minä olin täällä itsenäistynyt todella paljon. Hän kuvitteli, että täällä odottaisi se sama hissukka, joka täällä oli hänen sinne lähtiessään. Hänen mielessään ei käynyt se, että minusta oli tullut itsenäinen ja ennen kaikkea itsevarmaa ja oman arvoni tunteva nainen. En ollut enää hänessä niin kiinni kuin ennen, minulla JOPA oli oma elämä!
Siihen ei mies tahtonut sopeutua millään.
Rakkaus ei ole loppunut vielä tänäkään päivänä, vaikka osoitteet tällä hetkellä ovatkin eri. Missään vaiheessa emme ole haudanneet mahdollisuutta yrittää muutaman kuukauden päästä uudelleen. Mutta ei kannata ruveta polttamaan kynttilää molemmista päistä loppuun vain sen vuoksi että on PAKKO pitää suhde kasassa.Meillä oli kummallakin on vaikeuksia ensinnäkin sopeutua faktaan että toinen on taas suomessa, tavoitettavasissa lähes 24/7 puhelimella ja tekstiviestillä ja vieläpä näemme lähes koko ajan. Ja toiseksi vaikeuksia oli sopeutua siihen, että yhteisessä kodissa arkiaskareet ovat yhteisiä.
Tämä meni nyt hieman aiheen vierestä mutta menköön...
Kotiutuminen ei ole helppoa. Jopa monet sellaiset ihmiset, jotka minulle kauheasti väittivät vastaan vielä puoli vuotta sitten, kun kirosin heille oman mieheni kotiututessa, miten helvetin vaikeeta se on, ovat joutuneet myöntämään, ettei se ihan niin helppoa olekkaan, kuin ovat joskus väittäneet.
Mutta oikealla asenteella, sekin onnistuu. Se ei ole mahdotonta. Meidän tapauksessamme molemmilla asenne oli väärä, ja uskoisinkin, että jälkipuinti mahdollisuus ammattiauttajan kanssa olisi ehkä osannut auttaa tuon oikean asenteen löytämisessä.
Suosittelen kuitenkin puhumaan kotiutumisesta vasta siinä vaiheessa, kun sen kotiutumisen on kokenut!
Silloin tietää, mistä puhuu!